Aloitan blogini kirjoittamisen itselleni epätyypillisellä lähestymistavalla...nimittäin negaation kautta. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan luoda tästä valitusten hautausmaata, vaan tuoda esille tuntemuksia ja kokemuksia, jotka näin ensisynnyttäjän koen.
Tässä vaiheessa täysiä viikkoja takana on vasta 9 (vaiko 10, en vielä pysy kärryillä tarkasta "luvusta"). Kaikki tuntuu hyvin uudelta, vieraalta ja jopa pelottavalta. Lyhenteet ja käsitteet ovat vielä hieman hakusessa. Sen tiedän kuitenkin varmana, että kalakaverille kasvaa masussa uusi kalakaveri. Sekin tosin välillä epäilyttää, sillä sintin sydänääniä ei ole vielä kuultu tai mahaa ultrattu. Ainoana todisteena raskaudestani ovat raskaustesti ja uudet, vieraat tuntemukset. Raskaustestikään ei enää toimi vakuuttavana todisteena, sillä YES-sana on haalistunut jo pois ensimmäisen viikon jälkeen pattereiden loputtua. Mutta raskausoireet ovat yhä onneksi tallella.
Tuntuu, että tällä viikolla raskaus on koetellut hieman odotettua enemmän. Mutta onko raskaana olevan lupa valittaa? Tiedän, että oli onni tulla raskaaksi ilman hoitoja tai vuosien tuskaa. Koenkin jo nyt huonoa omatuntoa siitä, että valitan väsymystä ja totaalista uupumusta. Mahan kasvaessa alavatsassa on outoja tunteita, jotka herättävät kysymyksiä. Ilmavaivojen takia toimistopäivän jälkeen liikkuminen tuntuu mahassa olevan kaasupallon takia hieman tuskalliselta. Hormonit laittavat kehon sekaisin ja kainaloon ilmestyy kivulias kyhmy. Teini-iän finnit pärähtävät yhtäkkiä takaisin loistoonsa. Valitan myös sitä, että olen ollut jo viikon sairaslomalla iskiaskivun takia. Kuka olisikaan arvannut, että selkäkipu voi kaataa odottajan jo näin varhaisessa vaiheessa sängyn pohjalle?! Luulin, että selkäkivut tulevat vasta, kun etureppu näkyy. Tänään sain vielä kuulla saaneeni virstatieinfektion. Voiko se vaikuttaa sintin hyvinvointiin jotenkin? Olenko pitänyt itsestäni liian huonosti huolta? Kestääkö terveyteni läpi koko raskauden?
Tuntuu oudolta, että minä töihin orientoitunut ihminen makaankin yhtäkkiä kotona. Tuore aviomieheni, jota myös kalakaveriksi kutsutaan, joutuu valitusteni kohteeksi. Korvissa soi neuvolatädin neuvo "Kaikki, mitä sinä tunnet, tuntee myös sikiö". Rivien välistä kuulen neuvon "Ole onnellinen, naura enemmän, niin sikiö voi paremmin".
Olen normaalisti varma ja suurpiirteinen ihminen. Mutta yhtäkkiä tämä uusi tilanne, herättää minussa epävarmuutta ja ylitarkkuutta. Uskallanko vielä kiintyä sinttiin, vai ovatko vaivat merkkejä jostain ikävästä?
