Positiivista uutta vuotta!

Hupsiskeikkaa, viime kerrasta onkin jo pitkä aika! Koitin pariin otteeseen jatkaa blogin kirjoittamista siinä onnistumatta - as you can see. Juttua olisi kyllä ollut esimerkiksi niinkin jännittävästä tapahtumasta kuin ensimmäisistä menkoista! Harvoin niitä kaipaa, mutta tässä tapauksessa odottavan aika tuntui pitkältä. Keskenmenon jälkeiset ensimmäiset menkat tulivat vihdoin 7-8 viikon odottelun jälkeen. Marras-joulukuun vaihteessa saimme siis ns. puhtaat paperit ja mahdollisuuden aloittaa vauvan yrittäminen.

Ensimmäinen raskauteni sai alkunsa heti häidemme jälkeisellä viikolla, ennen kuin "yrittäminen" edes alkoi. Keskenmenon jälkeen lopullinen diagnoosi oli hieman epäselvä. Ensimmäinen lääkäri puhui tuulimunasta, toinen lääkäri kumosi tuon väitteen. Lopulta ilmaan jäi vain kysymysmerkkejä. Tuolta pohjalta on kieltämättä varsin epävarmaa aloittaa kaikki alusta, kun ei yhtään tiedä, onko meidän oikeasti helppo tulla raskaaksi vai ei.

Lähdimme joulun viettoon pohjoiseen samoihin aikoihin, kun menkkojen olisi pitänyt vanhan kierron mukaan alkaa. Vaikea tosin arvioida, miten keskenmeno kiertoon vaikuttaa. En siis vielä menkkojen poissaolosta tehnyt isoa numeroa. Mutta lomalla ollessa aloin tuntea joitakin samoja tuntemuksia kuin raskaana ollessani... Yhtenä iltana uskalsin sitten sanoa miehelleni äänen epäilyni siitä, ollaankohan tässä raskaana. Raskaus ääneen lausuttuna sanana kuulostaa keskenmenon jälkeen hurjalta. Päätinkin, ettei oireista kannata vielä tehdä mitään päätelmiä. Salaa haaveilin kuitenkin yllättäväni mieheni positiivisella raskaustestillä lomareissun jälkeen. Arkipäivän romantiikkaa parhaimmillaan. ;)

Lomamatkalta palattuani ryntäsin heti suoraan apteekkiin ostamaan testin. Viime kerralla mies osti testin Siwasta, joten minäkin pääsin nyt tutustumaan testitarjontaan. Hylly oli täynnä mitä erilaisempi testejä, joiden hintahaitari oli yllättävän suuri. Joulushoppailun laihduttaman lompakon takia päädyin lopulta ihan perusversioon, sillä kaikkien testien varmuus on kuulemma sama.

Viimeksi testi tehtiin yhdessä kalakaverin kanssa samassa vessakopissa. Nyt istuin tikku kädessä aivan yksin. Olikohan tämä yllätys sittenkään fiksu idea? Mitä, jos tuleekin negatiivinen tulos? Pitäisikö sittenkin odottaa miestä töistä kotia? Mutta pystynkö odottamaan vielä pari tuntia epävarmuudessa? Mhh... en malta odottaa, pakko ottaa riski! Pss.. puikkoon ilmestyi heti kaksi viivaa. Apua, teinkö testin oikein?! Voiko siihen luottaa? Pitäisikö tehdä uusi testi aamuvirtsasta?

Uutta testiä en lopulta kerennyt tehdä, sillä lähdimme uuden vuoden viettoon kylpylään. Uuden vuoden jälkeisenä aamuna tuli kuitenkin vahvistus... Löysin itseni autotien varrelta oksentamassa aamupahoinvoinnin takia. Moni ohi ajanut auto luuli varmasti, että tällä typyllä oli hieman rankempi uusi vuosi takana. Väärä luulo, tippaakaan en alkoholia ottanut. Yrjö on tuon jälkeen lentänyt parinakin aamuna. Ruoka ällöttää, silti tuntuu, että on pohjaton nälkä. Mieli tekee ainoastaan hedelmiä ja smoothieta. Nekin tosin alkaa aamuyrjöjen jälkeen hieman tökkiä.

Hassua, kuinka raskaudet voivat tuntua erilaiselta (kop, kop - toivottavasti nämä vaivat johtuvat nyt raskaudesta). Aamupahoinvointi on täysin uusi asia. Olen yllättänyt, kuinka vahva ällötys voi olla. Jääkaapin ovea ei voi aukaista ilman, että pitää nenästä kiinni. Ruokakaupasta piti juosta pois, kun pelkkä ruoan näkeminen ällöttää. Väsymys ei ole nyt yhtä paha kuin viimeksi, silti on hieman vetämätön olo.

Mies varasi heti toiveestani ajat neuvolaan ja ultraan, sillä nyt en tahdo tehdä samaa virhettä ja odottaa ensimmäistä ultraa liian pitkään. Mies laittoi samalla neuvolatädin vaihtoon. Hänellä ei oikein viime tädin kanssa synkannut omasta mielestä. Nyt on siis uusi täti ja ennen tapaamista ultra, jotta saamme varmuuden siitä, mikä meidän tilanne on. Sormet on ristissä ja toivo korkealla, että masussa on oikeasti joku, jonka takia kaikki vaivat kestää hymyssä suin. Ja viime kerrasta viisastuneena emme nyt hiisku kenellekään tästä. Ethän sinäkään kerro..? ;)

Elämää keskenmenon jälkeen

Nyt on jo yli kolme viikkoa takana siitä, kun saimme keskenmeno-uutisen. Olen palannut takaisin työn pariin. Huomaan taas hukuttavani itseni työhön, jolla koen olevan erityisen suuri merkitys. Työpäivät ovat venyneet jopa 10-11 tuntiin. Työni on haastavaa, mutta palkitsevaa. En ole sosiaalialalla, mutta pääsen silti työssäni auttamaan muita. Se tuntuu hyvältä ja inspiroivalta. Jos työpäiväni pituudesta riippuu jonkun toisen tulevaisuus, olen kyllä valmis paiskimaan pidempiäkin työpäiviä. Ilokseni kalakaverini tekee usein iltatöitä, joten toisen takia ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos oma työpäivä hieman venyy.

Viimeisten viikkojen aikana olen havahtunut siihen, tuleeko töitä innostuksen takia tehtyä välillä jopa liikaa. Kaikkia ei voi auttaa, eikä kaikkea pysty saamaan valmiiksi. Keskeneräisyyden kanssa on opittava elämään työelämässäkin. Viime viikkoina olen myös huomannut toivovani, etten ottaisi työasioita niin henkilökohtaisesti. Urani on vielä sen verran varhaisessa vaiheessa, ettei kaikkiin asioihin osaa suhtautua tarpeeksi kevyesti. Paksu nahka puuttuu vielä, epäonnistumiset jäävät pyörimään päässä. Viime viikolla piti ihan työviikon päätteeksi tirauttaa pari kyyneltäkin, kun turhautus oli sen verran kova. Pomo lohdutti sanomalla, että tunteita ei pidä peitellä. Vahvuutta on osata näyttää tunteensa ja suhtautua asioihin voimakkaasti.

Pitkät työpäivät eivät ole keinoni paeta asioita. Olen suhtautunut työntekoon intohimoisesti jo ennen keskenmenoa. Olenkin saanut työstäni erittäin hyvää palautetta. Pakko kuitenkin myöntää, että keskenmenon jälkeen inspiraatiota työhön piti hetken etsiä. Sitä oli jo henkisesti kerennyt valmistautunut siihen, että oravanpyörästä pääsisi hetkeksi "lomalle" ensi vuoden alkupuolella. Nyt työprojekteja pitää suunnitella ensi kevättä pidemmälle.

Elämä on palannut takaisin omiin uomiinsa. Fyysisestikin olo on jo parempi. Lääkkeellisestä tyhjennyksestä muistoksi jäänyt runsas vuoto on vihdoin lakannut. Pitkään se kestikin! Kalakaveri varasi Lontoon matkan jälkeen ajan hCG-testiin, jolla selvitetään raskaushormonien määrää elimistössä. Kävin luovuttamassa verta sitä varten torstaina. Eilen lääkäri oli koittanut soittaa ilmeisesti tuloksesta. Harmittaa, että missasin kyseisen puhelun töiden takia. Seitsemän aikoihin oli jo turha koittaa tavoitella lääkäriä. Toivottavasti tulos oli hyvä - eli hormonitaso olisi taantunut taas aikaan ennen raskautta.

Mitä seuraavaksi... Nyt odotetaan menkkoja. Raskaana ollessa iloitsin suuresti siitä, ettei menkkoja enää ollut. En olisi uskonut niitä joku päivä odottavani innolla. Mutta nyt ollaan näköjään tultu siihen pisteeseen. Menkkojen jälkeen nimittäin on lupa taas yrittää. <3

Yllättävä sairaalareissu

Elämäni ensimmäinen yö sairaalassa on nyt takana. Jouduin taas tekemään tuttavuutta portatiivin ja cycotec-tablettien kanssa outojen mahakipujen takia.

Sunnuntai-iltana kuntosalilla ilmestyivät ensimmäiset mahakivun oireet. Tyydyin lopulta kannustamaan siippaani treenisalilla. Itse jätin suosiolla treenit välistä. Maanantaina tunnollisena työntekijänä raahauduin takaisin töihin. Nyt jälkikäteen voi todeta, että olisi ollut fiksua jäädä suosiolla kotiin. Mutta poden jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että olen raskauden/keskenmenon takia ollut viimeisen kuukauden aikana yhteensä 10 päivää sairaslomalla. Tuntuu ikävältä kuormittaa omaa tiimiä, varsinkin kiireen keskellä.

Työpäivä meni kaiken kaikkiaan varsin kiduttomasti, sillä monen sairaspäivän tauon jälkeen tehtäväsuman purku piti minut erittäin kiireisenä. Lievät mahakivutkin unohtuivat töitä paiskiessa. Töistä päästyäni jouduin kuitenkin osan työmatkaa kävelemään kotia, mikä aiheutti taas mahakipujen vahvistumisen. Tässä vaiheessa sitä ei uskalla ottaa turhia riskejä tai vähätellä omia tuntemuksia. Toisaalta kaikki on niin uutta, että itsellä on vaikea arvioida, mikä on normaalia. Päädyimmekin suosiolla menemään päivystykseen, kun mahakivut eivät illan aikana laantuneet levosta huolimatta.

Onneksi sairaalareissu jäi lopulta lyhyeksi. Pääsimme päivystyksen kautta sisälle hieman ennen puolta yötä. Ulos pääsin heti seuraavana aamuna lääkärin aamukierron jälkeen.  Valitettavasti sairaalassa oli sen verran täyttä, ettei siippa voinut jäädä sinne yöksi. Ollaan sen verran tiivis duo, ettei kumpikaan oikein saanut erillään nukuttua. Itselläni myös jännitti vieras yöpaikka. Käteen yllättäen laitettu kanyyli (first time ever) ja helottavat valot heikensivät unenlaatua (niiden 3-4 tunnin aikana, kun sain hieman ummistettua silmiä). Lisäksi lupauksista huolimatta sain jo ensimmäisen tunnin aikana raskaana olevan huonekaverin. Ahdisti hieman. Ei se, että huonetoveri oli raskaana, vaan se, että herkässä ja vieraassa tilanteessa joutuu jakamaan pakosta kokemuksensa jonkun täysin tuntemattoman ihmisen läsnä ollessa.

Kalakaveri pääsi onneksi tuekseni, kun "nakki" (naisten akuuttikeskus) aukesi aamulla vieraille. Huonetoverini nukkui, joten päädyimme keittiöön jakamaan tuntemuksia yöstä. Pitkään ei keittiössä onneksi tarvinnut kökkiä, sillä erikoistuva lääkäri tutki minut onneksi heti. Ihan varma hän ei ollut, mitä ultrassa näkyi. Mutta onneksi kokeneempi lääkäri vahvisti, ettei kaavinta tässä tapauksessa ole tarpeen. Tuntui hyvältä kuulla sama näkemys kahdelta lääkäriltä. Ja tapasimme aamulla meitä perjantaina hoitaneen iki-ihanan kätilön. Mieltä lämmitti nähdä "tuttu" empaattinen kätilö, joka tuntui aidosti olevan pahoillaan jälleen näkemisestämme. Häntä harmitti, ettei kaikki raskausmateriaali ollutkaan ilmeisesti tullut ulos perjantaina.

Draaman kaari jäi onneksemme tässä tarinassa lopulta varsin mitättömäksi. Perjantaina pelkäsin suuresti sitä, että olisin saattanut joutua jäämään yöksi sairaalaan. Lopulta pelko osoittautui turhaksi. Vähäisistä yöunista ja huonetoverista huolimatta suoriuduin yllättävästä sairaalayöstä kiitettävästi. Kai sitä tässä matkan varrella hieman karaistuu. Ja toisaalta tuntui lohduttavalta olla lähellä asiansa osaavaa hoitohenkilökuntaa. Pakko tosin sanoa, että tällä reissulla vanhempi yöhoitaja ei pystynyt sitä samaa sympatiaa ja loistavaa hoitoa tarjoamaan kuin kätilömme perjantaina. Mutta ehkä yön pikkutunneilla kuka tahansa meistä voi sortua nopeaan suorittamiseen perusteellisen, lämpimän hoidon sijaan.

Pahin painajainen toteutui

Tämä viikko on muuttanut kaiken.. Pahin painajainen on toteutunut.  Ensiraskaus on virallisesti ohi. Aloitimme viikon ensimmäisellä ultralla - toiveella nähdä sintti ensimmäistä kertaa. Mutta viikko päätettiin eilen kohdun lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Lääkärit ovat tällä viikolla viljelleet erilaisia termejä, jotka ovat nyt takertuneet päähän... Mola, endometrioosi, raskausmateriaali, tuulimuna, portatiivi, keskeytynyt keskenmeno, ruskuaispussi.. Osa termistöstä on vieläkin hepreaa, sillä tahdon suojella itseäni. Netistä saatu tieto voi aiheuttaa vain turhia epäluuloja.

Yhtäkkiä odotus perheestä on muuttunut suruksi ja epävarmuudeksi. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että joskus valitin raskausoireista tai himoitsin aikaa, jolloin saisin taas ottaa yhden lasin punkkua pitkän työviikon päätteeksi.  Kadun sitä, että avoimena pariskuntana kailutimme raskauden ilosanomaa ympäriinsä. Nyt joudun kohtaamaan kaikki tutut ja heidän utelunsa raskauden edistymisestä. Jos seuraava kerta tulee, niin pidämme kyllä asian pitkään meidän omana salaisuutena - ihan kaiken varalta.

Olen surullinen siitä, että keskeytynyt keskenmeno todettiin vasta nyt ekassa ultrassa viikolla 12. Ruskuaispussin koon mukaan keskenmeno on tapahtunut jo viikolla 7. Raskausoireet ovat kuitenkin jatkuneet korkean hormonipitoisuuden takia. Kohtu on jatkanut kasvuaan turhaa. Mitään vuotoja tai muita keskenmenon oireita en kokenut. Päinvastoin näimme raskausoireet positiivisina asioina, vahvistuksena raskaudesta.

Meille tuli yllätyksenä, että näin aikaisessakin keskenmenossa joutuu oikeasti "synnyttämään" ja kokemaan alkusynnytystä vastaavia kipuja. Tässä synnytyksessä ei tosin tarjolla ole palkintoa, vaan ainoastaan lisää kysymyksiä ja epävarmuutta. Koenko vielä joskus raskauden? Onko minussa tarpeeksi naista toteuttamaan yhteistä haavettamme?

Lääkkeellinen tyhjennys ja pelko

Maanantai meni yllättävän käänteen takia shokissa. Ensimmäiset kyyneleet valuivat heti potilassängyssä maatessa ja tyhjää pussia tuijottaessa. Sanomatta oli selvää, mikä tilanne oli. Ensimmäinen lääkäri heitti kuitenkin vielä ilmaan ikäviä epäilyksiä, mikä nyt näin jälkikäteen harmittaa suuresti. Onneksi keskiviikkona tapasimme erikoislääkärin, joka pystyi valamaan uskoa surun keskellä. Häneltä saimme myös samalla ensimmäisen lääkkeen, joka vaikutti istukkaan. Keskiviikkona fyysinen olo oli normaali - keho ei vieläkään tajunnut, mitä on tapahtunut. Torstain ja perjantain välisenä supistukset antoivat kuitenkin jo pientä ensimakua.

Perjantai-aamuna siirryimme sovitusti osastolle koko päiväksi saadaksemme supistukset vahvemmin käyntiin. Jossain vaiheessa päivän aikana epätoivo nosti päätään. Jos lääkkeillä ei olisi saatu aikaan toivottua tulosta, edessä olisi elämäni ensimmäinen nukutus ja kaavinta ilman oman rakkaan tukea (sairaalassa ei sallita vieraita klo 21.00 jälkeen). Toinen erä lääkkeitä onneksi vauhditti "synnytystä" saaden kunnon supistukset käyntiin. Sen jälkeen kivut olivat yhtäkkiä pois ja sain pinnistettyä synnytysmateriaalin ulos. Kaavintaan ei siis onneksi (ainakaan vielä) jouduttu, sillä kaikki saatiin ulos (kop, kop). Nyt odotetaan siis, että jälkivuoto loppuu ja menkat alkavat. Sitten alkaa uusi yrittäminen, sillä pelolle en suostu antamaan valtaa.

Jos jotain hyvää hakee tästä kaikesta, niin onhan tämä tuonut meitä pariskuntana entistä tiiviimmäksi duoksi. Kalakaveri sanoikin hienosti, että rakkaus on nyt jopa syvempää kuin alttarilla seisoessa. Rakkaus on kantanut yli tämän viikon ja se kantaa vielä pitkälle. Tuntuu hyvältä nähdä, kuinka oma mies on ylpeä mun pinnistyksestä. Mies teki kaikkensa, jotta mun olo ois mahdollisimman siedettävä. Soitti jopa eri lääkäreihin, jotta saimme mahdollisimman nopeasti lääkäriajan.

Tämä kokemus ikävästä käänteestä huolimatta on vahvistanut suhteemme lisäksi myös vauvahaaveitamme. En tosin tiedä, onko se hyvä asia, jos tämä jäikin viimeiseksi raskaudeksi. Pitää kuitenkin takertua erikoislääkärin sanoihin: "Kohtusi on kaunis. En näe täällä ensimmäisen lääkärin epäilemiä oireita molasta (rypäleraskaus)." Lääkäri lupasi myös, että seuraavan kerran (kop, kop) pääsen heti ar-ultraan (noin 7. raskausviikon aikoihin). Nyt siis kaikki sormet ristiin, että me vielä onnistumme. <3