Miehen kello tikittää

Ennen kuin tapasin mieheni en tiennyt, että vastakkaisella sukupuolellakin voi tikittää biologinen kello. Tikitys on toki ymmärrettävää, jos vuosia on jo kertynyt mittariin runsaasti. Mutta tässä tapauksessa puhutaan 30-vuotiaasta miehestä, jonka kello on tikittänyt räjähdysherkästi jo viimeiset pari vuotta.

Tapasin mieheni alkuvuodesta 2013. Olimme molemmat muuttaneet alle vuosi sitten uuteen kaupunkiin, joka oli meille kummallekin vierasta maaperää. Sokkotreffien kautta päätimme laittaa hynttyyt yhteen varsin nopealla aikataululla. Jo alussa huomasin, kuinka lapsirakkaan kalastusfanaatikon olin rinnalleni saanut. Yhteiselon myötä vauvakeskustelu nousi pinnalle useasti. Annoin kuitenkin pari ehtoa: 1) tahdon kunnon häät ja 2) tahdon käydä yhdessä ulkomailla. Nämä kaikki ehdot kalakaveri täytti täysin - rimaa hipoen tosin. Tallinna ulkomaankohteena ei ollut kovin eksoottinen...

Mieheni oli luonnollisesti se, jolta raskaudestani kuulin. Hän siis tsekkasi testin meistä ensimmäisenä. Oli kuulemma osannut jo epäillä joistakin oireista minun olevan raskaana. Itse en ollut varma, sillä emme vielä yrittäneet lasta. Tahdoin nimittäin ensin häämatkalle. Mutta ilmeisesti yksikin herkkä hetki riittää - varsinkin, jos rinnalla on vauvakuumeinen mies.

Raskausuutisen jälkeen tässä on edetty jälleen hurjaa vauhtia. Naapurikaupan kassaneiditkin tietävät jo raskaudestani, sillä kalakaveri ei malttanut odottaa edes "riskiviikkojen" ylittämistä, vaan hän on pitänyt huolen, että lähipiiri ja muutkin kyllä asiasta tietävät. Hän oli myös se, joka heti soitti neuvolaan varatakseen ensimmäisen käyntiajan. Olivat kuulemma neuvolassa yllättyneitä ja iloisia, että mies hoitaa noin innokkaasti asioita. Vauvasängynkin kalakaveri on kerennyt jo kokoamaan valmiiksi (kummipoika tosin toimi innoittajana).  Tehokasta toimintaa!

Koen olevani erittäin onnellinen siitä, että vierelläni on noin ihana mies. Ei, en koe toisen innokkuutta ollenkaan ahdistavana tai outona, vaan nautin siitä. Mieheni hakee tarvittaessa vaikka keskellä työpäivääkin tarvittavia lääkkeitä, kuskaa töihin, kokkaa ja siivoaa.  Tämä ensimmäinen raskaus on ollut fyysisesti jo tässä vaiheessa varsin haastava. Mutta ilman kalakaveria tämä olisi ollut kyllä vielä haastavampaa. Siskoni sanoikin kauniisti, että joku korkeampi voima tiesi, että minulla sen verran hieno mies, että vaivoja voi antaa useitakin.

Kysymys kuuluu: Olisiko pitänyt valita huonompi mies ja kevyt raskaus, ihanan miehen ja rankan raskauden sijaan? ;) Vastaus: Tein kyllä oikean valinnan sanoessani Tahdon heinäkuussa. Vaikka raskausuutinen samoin kuin kaikki erilaiset raskausvaivat tulivat yllätyksenä, niin on se kyllä ihanaa katseltavaa, kuinka mies hömpöttää jo vauvajuttuja. Yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa. Toivon vain, että kaikki menee loppuun asti hyvin ja palkintona tästä on terve, onnellinen lapsi.

P.S. Palkinnoista puheen ollen.. Saimme vihdoin varattua häämatkan! Suuntana Lontoo, jossa asuin jo opiskelujeni aikana. Meni sen verran viimetippaan varaukset, että "eksoottisempien" kohteiden hinnat olivat jo taivaissa. Mutta tärkeintä, että päästään yhdessä seikkailemaan.

Raskaus on sairaus - onko lupa valittaa

Aloitan blogini kirjoittamisen itselleni epätyypillisellä lähestymistavalla...nimittäin negaation kautta. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan luoda tästä valitusten hautausmaata, vaan tuoda esille tuntemuksia ja kokemuksia, jotka näin ensisynnyttäjän koen.

Tässä vaiheessa täysiä viikkoja takana on vasta 9 (vaiko 10, en vielä pysy kärryillä tarkasta "luvusta"). Kaikki tuntuu hyvin uudelta, vieraalta ja jopa pelottavalta. Lyhenteet ja käsitteet ovat vielä hieman hakusessa. Sen tiedän kuitenkin varmana, että kalakaverille kasvaa masussa uusi kalakaveri. Sekin tosin välillä epäilyttää, sillä sintin sydänääniä ei ole vielä kuultu tai mahaa ultrattu. Ainoana todisteena raskaudestani ovat raskaustesti ja uudet, vieraat tuntemukset. Raskaustestikään ei enää toimi vakuuttavana todisteena, sillä YES-sana on haalistunut jo pois ensimmäisen viikon jälkeen pattereiden loputtua. Mutta raskausoireet ovat yhä onneksi tallella.

Tuntuu, että tällä viikolla raskaus on koetellut hieman odotettua enemmän. Mutta onko raskaana olevan lupa valittaa? Tiedän, että oli onni tulla raskaaksi ilman hoitoja tai vuosien tuskaa. Koenkin jo nyt huonoa omatuntoa siitä, että valitan väsymystä ja totaalista uupumusta. Mahan kasvaessa alavatsassa on outoja tunteita, jotka herättävät kysymyksiä. Ilmavaivojen takia toimistopäivän jälkeen liikkuminen tuntuu mahassa olevan kaasupallon takia hieman tuskalliselta. Hormonit laittavat kehon sekaisin ja kainaloon ilmestyy kivulias kyhmy.  Teini-iän finnit pärähtävät yhtäkkiä takaisin loistoonsa. Valitan myös sitä, että olen ollut jo viikon sairaslomalla iskiaskivun takia. Kuka olisikaan arvannut, että selkäkipu voi kaataa odottajan jo näin varhaisessa vaiheessa sängyn pohjalle?! Luulin, että selkäkivut tulevat vasta, kun etureppu näkyy. Tänään sain vielä kuulla saaneeni virstatieinfektion. Voiko se vaikuttaa sintin hyvinvointiin jotenkin? Olenko pitänyt itsestäni liian huonosti huolta? Kestääkö terveyteni läpi koko raskauden?

Tuntuu oudolta, että minä töihin orientoitunut ihminen makaankin yhtäkkiä kotona. Tuore aviomieheni, jota myös kalakaveriksi kutsutaan, joutuu valitusteni kohteeksi.  Korvissa soi neuvolatädin neuvo "Kaikki, mitä sinä tunnet, tuntee myös sikiö". Rivien välistä kuulen neuvon "Ole onnellinen, naura enemmän, niin sikiö voi paremmin".

Olen normaalisti varma ja suurpiirteinen ihminen. Mutta yhtäkkiä tämä uusi tilanne, herättää minussa epävarmuutta ja ylitarkkuutta. Uskallanko vielä kiintyä sinttiin, vai ovatko vaivat merkkejä jostain ikävästä?