Nyt on jo yli kolme viikkoa takana siitä, kun saimme keskenmeno-uutisen. Olen palannut takaisin työn pariin. Huomaan taas hukuttavani itseni työhön, jolla koen olevan erityisen suuri merkitys. Työpäivät ovat venyneet jopa 10-11 tuntiin. Työni on haastavaa, mutta palkitsevaa. En ole sosiaalialalla, mutta pääsen silti työssäni auttamaan muita. Se tuntuu hyvältä ja inspiroivalta. Jos työpäiväni pituudesta riippuu jonkun toisen tulevaisuus, olen kyllä valmis paiskimaan pidempiäkin työpäiviä. Ilokseni kalakaverini tekee usein iltatöitä, joten toisen takia ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos oma työpäivä hieman venyy.
Viimeisten viikkojen aikana olen havahtunut siihen, tuleeko töitä innostuksen takia tehtyä välillä jopa liikaa. Kaikkia ei voi auttaa, eikä kaikkea pysty saamaan valmiiksi. Keskeneräisyyden kanssa on opittava elämään työelämässäkin. Viime viikkoina olen myös huomannut toivovani, etten ottaisi työasioita niin henkilökohtaisesti. Urani on vielä sen verran varhaisessa vaiheessa, ettei kaikkiin asioihin osaa suhtautua tarpeeksi kevyesti. Paksu nahka puuttuu vielä, epäonnistumiset jäävät pyörimään päässä. Viime viikolla piti ihan työviikon päätteeksi tirauttaa pari kyyneltäkin, kun turhautus oli sen verran kova. Pomo lohdutti sanomalla, että tunteita ei pidä peitellä. Vahvuutta on osata näyttää tunteensa ja suhtautua asioihin voimakkaasti.
Pitkät työpäivät eivät ole keinoni paeta asioita. Olen suhtautunut työntekoon intohimoisesti jo ennen keskenmenoa. Olenkin saanut työstäni erittäin hyvää palautetta. Pakko kuitenkin myöntää, että keskenmenon jälkeen inspiraatiota työhön piti hetken etsiä. Sitä oli jo henkisesti kerennyt valmistautunut siihen, että oravanpyörästä pääsisi hetkeksi "lomalle" ensi vuoden alkupuolella. Nyt työprojekteja pitää suunnitella ensi kevättä pidemmälle.
Elämä on palannut takaisin omiin uomiinsa. Fyysisestikin olo on jo parempi. Lääkkeellisestä tyhjennyksestä muistoksi jäänyt runsas vuoto on vihdoin lakannut. Pitkään se kestikin! Kalakaveri varasi Lontoon matkan jälkeen ajan hCG-testiin, jolla selvitetään raskaushormonien määrää elimistössä. Kävin luovuttamassa verta sitä varten torstaina. Eilen lääkäri oli koittanut soittaa ilmeisesti tuloksesta. Harmittaa, että missasin kyseisen puhelun töiden takia. Seitsemän aikoihin oli jo turha koittaa tavoitella lääkäriä. Toivottavasti tulos oli hyvä - eli hormonitaso olisi taantunut taas aikaan ennen raskautta.
Mitä seuraavaksi... Nyt odotetaan menkkoja. Raskaana ollessa iloitsin suuresti siitä, ettei menkkoja enää ollut. En olisi uskonut niitä joku päivä odottavani innolla. Mutta nyt ollaan näköjään tultu siihen pisteeseen. Menkkojen jälkeen nimittäin on lupa taas yrittää. <3
lauantai 24. lokakuuta 2015
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
Yllättävä sairaalareissu
Elämäni ensimmäinen yö sairaalassa on nyt takana. Jouduin taas tekemään tuttavuutta portatiivin ja cycotec-tablettien kanssa outojen mahakipujen takia.
Sunnuntai-iltana kuntosalilla ilmestyivät ensimmäiset mahakivun oireet. Tyydyin lopulta kannustamaan siippaani treenisalilla. Itse jätin suosiolla treenit välistä. Maanantaina tunnollisena työntekijänä raahauduin takaisin töihin. Nyt jälkikäteen voi todeta, että olisi ollut fiksua jäädä suosiolla kotiin. Mutta poden jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että olen raskauden/keskenmenon takia ollut viimeisen kuukauden aikana yhteensä 10 päivää sairaslomalla. Tuntuu ikävältä kuormittaa omaa tiimiä, varsinkin kiireen keskellä.
Työpäivä meni kaiken kaikkiaan varsin kiduttomasti, sillä monen sairaspäivän tauon jälkeen tehtäväsuman purku piti minut erittäin kiireisenä. Lievät mahakivutkin unohtuivat töitä paiskiessa. Töistä päästyäni jouduin kuitenkin osan työmatkaa kävelemään kotia, mikä aiheutti taas mahakipujen vahvistumisen. Tässä vaiheessa sitä ei uskalla ottaa turhia riskejä tai vähätellä omia tuntemuksia. Toisaalta kaikki on niin uutta, että itsellä on vaikea arvioida, mikä on normaalia. Päädyimmekin suosiolla menemään päivystykseen, kun mahakivut eivät illan aikana laantuneet levosta huolimatta.
Onneksi sairaalareissu jäi lopulta lyhyeksi. Pääsimme päivystyksen kautta sisälle hieman ennen puolta yötä. Ulos pääsin heti seuraavana aamuna lääkärin aamukierron jälkeen. Valitettavasti sairaalassa oli sen verran täyttä, ettei siippa voinut jäädä sinne yöksi. Ollaan sen verran tiivis duo, ettei kumpikaan oikein saanut erillään nukuttua. Itselläni myös jännitti vieras yöpaikka. Käteen yllättäen laitettu kanyyli (first time ever) ja helottavat valot heikensivät unenlaatua (niiden 3-4 tunnin aikana, kun sain hieman ummistettua silmiä). Lisäksi lupauksista huolimatta sain jo ensimmäisen tunnin aikana raskaana olevan huonekaverin. Ahdisti hieman. Ei se, että huonetoveri oli raskaana, vaan se, että herkässä ja vieraassa tilanteessa joutuu jakamaan pakosta kokemuksensa jonkun täysin tuntemattoman ihmisen läsnä ollessa.
Kalakaveri pääsi onneksi tuekseni, kun "nakki" (naisten akuuttikeskus) aukesi aamulla vieraille. Huonetoverini nukkui, joten päädyimme keittiöön jakamaan tuntemuksia yöstä. Pitkään ei keittiössä onneksi tarvinnut kökkiä, sillä erikoistuva lääkäri tutki minut onneksi heti. Ihan varma hän ei ollut, mitä ultrassa näkyi. Mutta onneksi kokeneempi lääkäri vahvisti, ettei kaavinta tässä tapauksessa ole tarpeen. Tuntui hyvältä kuulla sama näkemys kahdelta lääkäriltä. Ja tapasimme aamulla meitä perjantaina hoitaneen iki-ihanan kätilön. Mieltä lämmitti nähdä "tuttu" empaattinen kätilö, joka tuntui aidosti olevan pahoillaan jälleen näkemisestämme. Häntä harmitti, ettei kaikki raskausmateriaali ollutkaan ilmeisesti tullut ulos perjantaina.
Draaman kaari jäi onneksemme tässä tarinassa lopulta varsin mitättömäksi. Perjantaina pelkäsin suuresti sitä, että olisin saattanut joutua jäämään yöksi sairaalaan. Lopulta pelko osoittautui turhaksi. Vähäisistä yöunista ja huonetoverista huolimatta suoriuduin yllättävästä sairaalayöstä kiitettävästi. Kai sitä tässä matkan varrella hieman karaistuu. Ja toisaalta tuntui lohduttavalta olla lähellä asiansa osaavaa hoitohenkilökuntaa. Pakko tosin sanoa, että tällä reissulla vanhempi yöhoitaja ei pystynyt sitä samaa sympatiaa ja loistavaa hoitoa tarjoamaan kuin kätilömme perjantaina. Mutta ehkä yön pikkutunneilla kuka tahansa meistä voi sortua nopeaan suorittamiseen perusteellisen, lämpimän hoidon sijaan.
Sunnuntai-iltana kuntosalilla ilmestyivät ensimmäiset mahakivun oireet. Tyydyin lopulta kannustamaan siippaani treenisalilla. Itse jätin suosiolla treenit välistä. Maanantaina tunnollisena työntekijänä raahauduin takaisin töihin. Nyt jälkikäteen voi todeta, että olisi ollut fiksua jäädä suosiolla kotiin. Mutta poden jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että olen raskauden/keskenmenon takia ollut viimeisen kuukauden aikana yhteensä 10 päivää sairaslomalla. Tuntuu ikävältä kuormittaa omaa tiimiä, varsinkin kiireen keskellä.
Työpäivä meni kaiken kaikkiaan varsin kiduttomasti, sillä monen sairaspäivän tauon jälkeen tehtäväsuman purku piti minut erittäin kiireisenä. Lievät mahakivutkin unohtuivat töitä paiskiessa. Töistä päästyäni jouduin kuitenkin osan työmatkaa kävelemään kotia, mikä aiheutti taas mahakipujen vahvistumisen. Tässä vaiheessa sitä ei uskalla ottaa turhia riskejä tai vähätellä omia tuntemuksia. Toisaalta kaikki on niin uutta, että itsellä on vaikea arvioida, mikä on normaalia. Päädyimmekin suosiolla menemään päivystykseen, kun mahakivut eivät illan aikana laantuneet levosta huolimatta.
Onneksi sairaalareissu jäi lopulta lyhyeksi. Pääsimme päivystyksen kautta sisälle hieman ennen puolta yötä. Ulos pääsin heti seuraavana aamuna lääkärin aamukierron jälkeen. Valitettavasti sairaalassa oli sen verran täyttä, ettei siippa voinut jäädä sinne yöksi. Ollaan sen verran tiivis duo, ettei kumpikaan oikein saanut erillään nukuttua. Itselläni myös jännitti vieras yöpaikka. Käteen yllättäen laitettu kanyyli (first time ever) ja helottavat valot heikensivät unenlaatua (niiden 3-4 tunnin aikana, kun sain hieman ummistettua silmiä). Lisäksi lupauksista huolimatta sain jo ensimmäisen tunnin aikana raskaana olevan huonekaverin. Ahdisti hieman. Ei se, että huonetoveri oli raskaana, vaan se, että herkässä ja vieraassa tilanteessa joutuu jakamaan pakosta kokemuksensa jonkun täysin tuntemattoman ihmisen läsnä ollessa.
Kalakaveri pääsi onneksi tuekseni, kun "nakki" (naisten akuuttikeskus) aukesi aamulla vieraille. Huonetoverini nukkui, joten päädyimme keittiöön jakamaan tuntemuksia yöstä. Pitkään ei keittiössä onneksi tarvinnut kökkiä, sillä erikoistuva lääkäri tutki minut onneksi heti. Ihan varma hän ei ollut, mitä ultrassa näkyi. Mutta onneksi kokeneempi lääkäri vahvisti, ettei kaavinta tässä tapauksessa ole tarpeen. Tuntui hyvältä kuulla sama näkemys kahdelta lääkäriltä. Ja tapasimme aamulla meitä perjantaina hoitaneen iki-ihanan kätilön. Mieltä lämmitti nähdä "tuttu" empaattinen kätilö, joka tuntui aidosti olevan pahoillaan jälleen näkemisestämme. Häntä harmitti, ettei kaikki raskausmateriaali ollutkaan ilmeisesti tullut ulos perjantaina.
Draaman kaari jäi onneksemme tässä tarinassa lopulta varsin mitättömäksi. Perjantaina pelkäsin suuresti sitä, että olisin saattanut joutua jäämään yöksi sairaalaan. Lopulta pelko osoittautui turhaksi. Vähäisistä yöunista ja huonetoverista huolimatta suoriuduin yllättävästä sairaalayöstä kiitettävästi. Kai sitä tässä matkan varrella hieman karaistuu. Ja toisaalta tuntui lohduttavalta olla lähellä asiansa osaavaa hoitohenkilökuntaa. Pakko tosin sanoa, että tällä reissulla vanhempi yöhoitaja ei pystynyt sitä samaa sympatiaa ja loistavaa hoitoa tarjoamaan kuin kätilömme perjantaina. Mutta ehkä yön pikkutunneilla kuka tahansa meistä voi sortua nopeaan suorittamiseen perusteellisen, lämpimän hoidon sijaan.
lauantai 3. lokakuuta 2015
Pahin painajainen toteutui
Tämä viikko on muuttanut kaiken.. Pahin painajainen on toteutunut. Ensiraskaus on virallisesti ohi. Aloitimme viikon ensimmäisellä ultralla - toiveella nähdä sintti ensimmäistä kertaa. Mutta viikko päätettiin eilen kohdun lääkkeelliseen tyhjennykseen.
Lääkärit ovat tällä viikolla viljelleet erilaisia termejä, jotka ovat nyt takertuneet päähän... Mola, endometrioosi, raskausmateriaali, tuulimuna, portatiivi, keskeytynyt keskenmeno, ruskuaispussi.. Osa termistöstä on vieläkin hepreaa, sillä tahdon suojella itseäni. Netistä saatu tieto voi aiheuttaa vain turhia epäluuloja.
Yhtäkkiä odotus perheestä on muuttunut suruksi ja epävarmuudeksi. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että joskus valitin raskausoireista tai himoitsin aikaa, jolloin saisin taas ottaa yhden lasin punkkua pitkän työviikon päätteeksi. Kadun sitä, että avoimena pariskuntana kailutimme raskauden ilosanomaa ympäriinsä. Nyt joudun kohtaamaan kaikki tutut ja heidän utelunsa raskauden edistymisestä. Jos seuraava kerta tulee, niin pidämme kyllä asian pitkään meidän omana salaisuutena - ihan kaiken varalta.
Olen surullinen siitä, että keskeytynyt keskenmeno todettiin vasta nyt ekassa ultrassa viikolla 12. Ruskuaispussin koon mukaan keskenmeno on tapahtunut jo viikolla 7. Raskausoireet ovat kuitenkin jatkuneet korkean hormonipitoisuuden takia. Kohtu on jatkanut kasvuaan turhaa. Mitään vuotoja tai muita keskenmenon oireita en kokenut. Päinvastoin näimme raskausoireet positiivisina asioina, vahvistuksena raskaudesta.
Meille tuli yllätyksenä, että näin aikaisessakin keskenmenossa joutuu oikeasti "synnyttämään" ja kokemaan alkusynnytystä vastaavia kipuja. Tässä synnytyksessä ei tosin tarjolla ole palkintoa, vaan ainoastaan lisää kysymyksiä ja epävarmuutta. Koenko vielä joskus raskauden? Onko minussa tarpeeksi naista toteuttamaan yhteistä haavettamme?
Lääkkeellinen tyhjennys ja pelko
Maanantai meni yllättävän käänteen takia shokissa. Ensimmäiset kyyneleet valuivat heti potilassängyssä maatessa ja tyhjää pussia tuijottaessa. Sanomatta oli selvää, mikä tilanne oli. Ensimmäinen lääkäri heitti kuitenkin vielä ilmaan ikäviä epäilyksiä, mikä nyt näin jälkikäteen harmittaa suuresti. Onneksi keskiviikkona tapasimme erikoislääkärin, joka pystyi valamaan uskoa surun keskellä. Häneltä saimme myös samalla ensimmäisen lääkkeen, joka vaikutti istukkaan. Keskiviikkona fyysinen olo oli normaali - keho ei vieläkään tajunnut, mitä on tapahtunut. Torstain ja perjantain välisenä supistukset antoivat kuitenkin jo pientä ensimakua.
Perjantai-aamuna siirryimme sovitusti osastolle koko päiväksi saadaksemme supistukset vahvemmin käyntiin. Jossain vaiheessa päivän aikana epätoivo nosti päätään. Jos lääkkeillä ei olisi saatu aikaan toivottua tulosta, edessä olisi elämäni ensimmäinen nukutus ja kaavinta ilman oman rakkaan tukea (sairaalassa ei sallita vieraita klo 21.00 jälkeen). Toinen erä lääkkeitä onneksi vauhditti "synnytystä" saaden kunnon supistukset käyntiin. Sen jälkeen kivut olivat yhtäkkiä pois ja sain pinnistettyä synnytysmateriaalin ulos. Kaavintaan ei siis onneksi (ainakaan vielä) jouduttu, sillä kaikki saatiin ulos (kop, kop). Nyt odotetaan siis, että jälkivuoto loppuu ja menkat alkavat. Sitten alkaa uusi yrittäminen, sillä pelolle en suostu antamaan valtaa.
Jos jotain hyvää hakee tästä kaikesta, niin onhan tämä tuonut meitä pariskuntana entistä tiiviimmäksi duoksi. Kalakaveri sanoikin hienosti, että rakkaus on nyt jopa syvempää kuin alttarilla seisoessa. Rakkaus on kantanut yli tämän viikon ja se kantaa vielä pitkälle. Tuntuu hyvältä nähdä, kuinka oma mies on ylpeä mun pinnistyksestä. Mies teki kaikkensa, jotta mun olo ois mahdollisimman siedettävä. Soitti jopa eri lääkäreihin, jotta saimme mahdollisimman nopeasti lääkäriajan.
Tämä kokemus ikävästä käänteestä huolimatta on vahvistanut suhteemme lisäksi myös vauvahaaveitamme. En tosin tiedä, onko se hyvä asia, jos tämä jäikin viimeiseksi raskaudeksi. Pitää kuitenkin takertua erikoislääkärin sanoihin: "Kohtusi on kaunis. En näe täällä ensimmäisen lääkärin epäilemiä oireita molasta (rypäleraskaus)." Lääkäri lupasi myös, että seuraavan kerran (kop, kop) pääsen heti ar-ultraan (noin 7. raskausviikon aikoihin). Nyt siis kaikki sormet ristiin, että me vielä onnistumme. <3
Lääkärit ovat tällä viikolla viljelleet erilaisia termejä, jotka ovat nyt takertuneet päähän... Mola, endometrioosi, raskausmateriaali, tuulimuna, portatiivi, keskeytynyt keskenmeno, ruskuaispussi.. Osa termistöstä on vieläkin hepreaa, sillä tahdon suojella itseäni. Netistä saatu tieto voi aiheuttaa vain turhia epäluuloja.
Yhtäkkiä odotus perheestä on muuttunut suruksi ja epävarmuudeksi. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että joskus valitin raskausoireista tai himoitsin aikaa, jolloin saisin taas ottaa yhden lasin punkkua pitkän työviikon päätteeksi. Kadun sitä, että avoimena pariskuntana kailutimme raskauden ilosanomaa ympäriinsä. Nyt joudun kohtaamaan kaikki tutut ja heidän utelunsa raskauden edistymisestä. Jos seuraava kerta tulee, niin pidämme kyllä asian pitkään meidän omana salaisuutena - ihan kaiken varalta.
Olen surullinen siitä, että keskeytynyt keskenmeno todettiin vasta nyt ekassa ultrassa viikolla 12. Ruskuaispussin koon mukaan keskenmeno on tapahtunut jo viikolla 7. Raskausoireet ovat kuitenkin jatkuneet korkean hormonipitoisuuden takia. Kohtu on jatkanut kasvuaan turhaa. Mitään vuotoja tai muita keskenmenon oireita en kokenut. Päinvastoin näimme raskausoireet positiivisina asioina, vahvistuksena raskaudesta.
Meille tuli yllätyksenä, että näin aikaisessakin keskenmenossa joutuu oikeasti "synnyttämään" ja kokemaan alkusynnytystä vastaavia kipuja. Tässä synnytyksessä ei tosin tarjolla ole palkintoa, vaan ainoastaan lisää kysymyksiä ja epävarmuutta. Koenko vielä joskus raskauden? Onko minussa tarpeeksi naista toteuttamaan yhteistä haavettamme?
Lääkkeellinen tyhjennys ja pelko
Maanantai meni yllättävän käänteen takia shokissa. Ensimmäiset kyyneleet valuivat heti potilassängyssä maatessa ja tyhjää pussia tuijottaessa. Sanomatta oli selvää, mikä tilanne oli. Ensimmäinen lääkäri heitti kuitenkin vielä ilmaan ikäviä epäilyksiä, mikä nyt näin jälkikäteen harmittaa suuresti. Onneksi keskiviikkona tapasimme erikoislääkärin, joka pystyi valamaan uskoa surun keskellä. Häneltä saimme myös samalla ensimmäisen lääkkeen, joka vaikutti istukkaan. Keskiviikkona fyysinen olo oli normaali - keho ei vieläkään tajunnut, mitä on tapahtunut. Torstain ja perjantain välisenä supistukset antoivat kuitenkin jo pientä ensimakua.
Perjantai-aamuna siirryimme sovitusti osastolle koko päiväksi saadaksemme supistukset vahvemmin käyntiin. Jossain vaiheessa päivän aikana epätoivo nosti päätään. Jos lääkkeillä ei olisi saatu aikaan toivottua tulosta, edessä olisi elämäni ensimmäinen nukutus ja kaavinta ilman oman rakkaan tukea (sairaalassa ei sallita vieraita klo 21.00 jälkeen). Toinen erä lääkkeitä onneksi vauhditti "synnytystä" saaden kunnon supistukset käyntiin. Sen jälkeen kivut olivat yhtäkkiä pois ja sain pinnistettyä synnytysmateriaalin ulos. Kaavintaan ei siis onneksi (ainakaan vielä) jouduttu, sillä kaikki saatiin ulos (kop, kop). Nyt odotetaan siis, että jälkivuoto loppuu ja menkat alkavat. Sitten alkaa uusi yrittäminen, sillä pelolle en suostu antamaan valtaa.
Jos jotain hyvää hakee tästä kaikesta, niin onhan tämä tuonut meitä pariskuntana entistä tiiviimmäksi duoksi. Kalakaveri sanoikin hienosti, että rakkaus on nyt jopa syvempää kuin alttarilla seisoessa. Rakkaus on kantanut yli tämän viikon ja se kantaa vielä pitkälle. Tuntuu hyvältä nähdä, kuinka oma mies on ylpeä mun pinnistyksestä. Mies teki kaikkensa, jotta mun olo ois mahdollisimman siedettävä. Soitti jopa eri lääkäreihin, jotta saimme mahdollisimman nopeasti lääkäriajan.
Tämä kokemus ikävästä käänteestä huolimatta on vahvistanut suhteemme lisäksi myös vauvahaaveitamme. En tosin tiedä, onko se hyvä asia, jos tämä jäikin viimeiseksi raskaudeksi. Pitää kuitenkin takertua erikoislääkärin sanoihin: "Kohtusi on kaunis. En näe täällä ensimmäisen lääkärin epäilemiä oireita molasta (rypäleraskaus)." Lääkäri lupasi myös, että seuraavan kerran (kop, kop) pääsen heti ar-ultraan (noin 7. raskausviikon aikoihin). Nyt siis kaikki sormet ristiin, että me vielä onnistumme. <3
lauantai 26. syyskuuta 2015
Miehen kello tikittää
Ennen kuin tapasin mieheni en tiennyt, että vastakkaisella sukupuolellakin voi tikittää biologinen kello. Tikitys on toki ymmärrettävää, jos vuosia on jo kertynyt mittariin runsaasti. Mutta tässä tapauksessa puhutaan 30-vuotiaasta miehestä, jonka kello on tikittänyt räjähdysherkästi jo viimeiset pari vuotta.
Tapasin mieheni alkuvuodesta 2013. Olimme molemmat muuttaneet alle vuosi sitten uuteen kaupunkiin, joka oli meille kummallekin vierasta maaperää. Sokkotreffien kautta päätimme laittaa hynttyyt yhteen varsin nopealla aikataululla. Jo alussa huomasin, kuinka lapsirakkaan kalastusfanaatikon olin rinnalleni saanut. Yhteiselon myötä vauvakeskustelu nousi pinnalle useasti. Annoin kuitenkin pari ehtoa: 1) tahdon kunnon häät ja 2) tahdon käydä yhdessä ulkomailla. Nämä kaikki ehdot kalakaveri täytti täysin - rimaa hipoen tosin. Tallinna ulkomaankohteena ei ollut kovin eksoottinen...
Mieheni oli luonnollisesti se, jolta raskaudestani kuulin. Hän siis tsekkasi testin meistä ensimmäisenä. Oli kuulemma osannut jo epäillä joistakin oireista minun olevan raskaana. Itse en ollut varma, sillä emme vielä yrittäneet lasta. Tahdoin nimittäin ensin häämatkalle. Mutta ilmeisesti yksikin herkkä hetki riittää - varsinkin, jos rinnalla on vauvakuumeinen mies.
Raskausuutisen jälkeen tässä on edetty jälleen hurjaa vauhtia. Naapurikaupan kassaneiditkin tietävät jo raskaudestani, sillä kalakaveri ei malttanut odottaa edes "riskiviikkojen" ylittämistä, vaan hän on pitänyt huolen, että lähipiiri ja muutkin kyllä asiasta tietävät. Hän oli myös se, joka heti soitti neuvolaan varatakseen ensimmäisen käyntiajan. Olivat kuulemma neuvolassa yllättyneitä ja iloisia, että mies hoitaa noin innokkaasti asioita. Vauvasängynkin kalakaveri on kerennyt jo kokoamaan valmiiksi (kummipoika tosin toimi innoittajana). Tehokasta toimintaa!
Koen olevani erittäin onnellinen siitä, että vierelläni on noin ihana mies. Ei, en koe toisen innokkuutta ollenkaan ahdistavana tai outona, vaan nautin siitä. Mieheni hakee tarvittaessa vaikka keskellä työpäivääkin tarvittavia lääkkeitä, kuskaa töihin, kokkaa ja siivoaa. Tämä ensimmäinen raskaus on ollut fyysisesti jo tässä vaiheessa varsin haastava. Mutta ilman kalakaveria tämä olisi ollut kyllä vielä haastavampaa. Siskoni sanoikin kauniisti, että joku korkeampi voima tiesi, että minulla sen verran hieno mies, että vaivoja voi antaa useitakin.
Kysymys kuuluu: Olisiko pitänyt valita huonompi mies ja kevyt raskaus, ihanan miehen ja rankan raskauden sijaan? ;) Vastaus: Tein kyllä oikean valinnan sanoessani Tahdon heinäkuussa. Vaikka raskausuutinen samoin kuin kaikki erilaiset raskausvaivat tulivat yllätyksenä, niin on se kyllä ihanaa katseltavaa, kuinka mies hömpöttää jo vauvajuttuja. Yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa. Toivon vain, että kaikki menee loppuun asti hyvin ja palkintona tästä on terve, onnellinen lapsi.
Mieheni oli luonnollisesti se, jolta raskaudestani kuulin. Hän siis tsekkasi testin meistä ensimmäisenä. Oli kuulemma osannut jo epäillä joistakin oireista minun olevan raskaana. Itse en ollut varma, sillä emme vielä yrittäneet lasta. Tahdoin nimittäin ensin häämatkalle. Mutta ilmeisesti yksikin herkkä hetki riittää - varsinkin, jos rinnalla on vauvakuumeinen mies.
Raskausuutisen jälkeen tässä on edetty jälleen hurjaa vauhtia. Naapurikaupan kassaneiditkin tietävät jo raskaudestani, sillä kalakaveri ei malttanut odottaa edes "riskiviikkojen" ylittämistä, vaan hän on pitänyt huolen, että lähipiiri ja muutkin kyllä asiasta tietävät. Hän oli myös se, joka heti soitti neuvolaan varatakseen ensimmäisen käyntiajan. Olivat kuulemma neuvolassa yllättyneitä ja iloisia, että mies hoitaa noin innokkaasti asioita. Vauvasängynkin kalakaveri on kerennyt jo kokoamaan valmiiksi (kummipoika tosin toimi innoittajana). Tehokasta toimintaa!
Koen olevani erittäin onnellinen siitä, että vierelläni on noin ihana mies. Ei, en koe toisen innokkuutta ollenkaan ahdistavana tai outona, vaan nautin siitä. Mieheni hakee tarvittaessa vaikka keskellä työpäivääkin tarvittavia lääkkeitä, kuskaa töihin, kokkaa ja siivoaa. Tämä ensimmäinen raskaus on ollut fyysisesti jo tässä vaiheessa varsin haastava. Mutta ilman kalakaveria tämä olisi ollut kyllä vielä haastavampaa. Siskoni sanoikin kauniisti, että joku korkeampi voima tiesi, että minulla sen verran hieno mies, että vaivoja voi antaa useitakin.
Kysymys kuuluu: Olisiko pitänyt valita huonompi mies ja kevyt raskaus, ihanan miehen ja rankan raskauden sijaan? ;) Vastaus: Tein kyllä oikean valinnan sanoessani Tahdon heinäkuussa. Vaikka raskausuutinen samoin kuin kaikki erilaiset raskausvaivat tulivat yllätyksenä, niin on se kyllä ihanaa katseltavaa, kuinka mies hömpöttää jo vauvajuttuja. Yksi suurimmista unelmistamme on toteutumassa. Toivon vain, että kaikki menee loppuun asti hyvin ja palkintona tästä on terve, onnellinen lapsi.
P.S. Palkinnoista puheen ollen.. Saimme vihdoin varattua häämatkan! Suuntana Lontoo, jossa asuin jo opiskelujeni aikana. Meni sen verran viimetippaan varaukset, että "eksoottisempien" kohteiden hinnat olivat jo taivaissa. Mutta tärkeintä, että päästään yhdessä seikkailemaan.
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Raskaus on sairaus - onko lupa valittaa
Aloitan blogini kirjoittamisen itselleni epätyypillisellä lähestymistavalla...nimittäin negaation kautta. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan luoda tästä valitusten hautausmaata, vaan tuoda esille tuntemuksia ja kokemuksia, jotka näin ensisynnyttäjän koen.
Tässä vaiheessa täysiä viikkoja takana on vasta 9 (vaiko 10, en vielä pysy kärryillä tarkasta "luvusta"). Kaikki tuntuu hyvin uudelta, vieraalta ja jopa pelottavalta. Lyhenteet ja käsitteet ovat vielä hieman hakusessa. Sen tiedän kuitenkin varmana, että kalakaverille kasvaa masussa uusi kalakaveri. Sekin tosin välillä epäilyttää, sillä sintin sydänääniä ei ole vielä kuultu tai mahaa ultrattu. Ainoana todisteena raskaudestani ovat raskaustesti ja uudet, vieraat tuntemukset. Raskaustestikään ei enää toimi vakuuttavana todisteena, sillä YES-sana on haalistunut jo pois ensimmäisen viikon jälkeen pattereiden loputtua. Mutta raskausoireet ovat yhä onneksi tallella.
Tuntuu, että tällä viikolla raskaus on koetellut hieman odotettua enemmän. Mutta onko raskaana olevan lupa valittaa? Tiedän, että oli onni tulla raskaaksi ilman hoitoja tai vuosien tuskaa. Koenkin jo nyt huonoa omatuntoa siitä, että valitan väsymystä ja totaalista uupumusta. Mahan kasvaessa alavatsassa on outoja tunteita, jotka herättävät kysymyksiä. Ilmavaivojen takia toimistopäivän jälkeen liikkuminen tuntuu mahassa olevan kaasupallon takia hieman tuskalliselta. Hormonit laittavat kehon sekaisin ja kainaloon ilmestyy kivulias kyhmy. Teini-iän finnit pärähtävät yhtäkkiä takaisin loistoonsa. Valitan myös sitä, että olen ollut jo viikon sairaslomalla iskiaskivun takia. Kuka olisikaan arvannut, että selkäkipu voi kaataa odottajan jo näin varhaisessa vaiheessa sängyn pohjalle?! Luulin, että selkäkivut tulevat vasta, kun etureppu näkyy. Tänään sain vielä kuulla saaneeni virstatieinfektion. Voiko se vaikuttaa sintin hyvinvointiin jotenkin? Olenko pitänyt itsestäni liian huonosti huolta? Kestääkö terveyteni läpi koko raskauden?
Tuntuu oudolta, että minä töihin orientoitunut ihminen makaankin yhtäkkiä kotona. Tuore aviomieheni, jota myös kalakaveriksi kutsutaan, joutuu valitusteni kohteeksi. Korvissa soi neuvolatädin neuvo "Kaikki, mitä sinä tunnet, tuntee myös sikiö". Rivien välistä kuulen neuvon "Ole onnellinen, naura enemmän, niin sikiö voi paremmin".
Olen normaalisti varma ja suurpiirteinen ihminen. Mutta yhtäkkiä tämä uusi tilanne, herättää minussa epävarmuutta ja ylitarkkuutta. Uskallanko vielä kiintyä sinttiin, vai ovatko vaivat merkkejä jostain ikävästä?
Tässä vaiheessa täysiä viikkoja takana on vasta 9 (vaiko 10, en vielä pysy kärryillä tarkasta "luvusta"). Kaikki tuntuu hyvin uudelta, vieraalta ja jopa pelottavalta. Lyhenteet ja käsitteet ovat vielä hieman hakusessa. Sen tiedän kuitenkin varmana, että kalakaverille kasvaa masussa uusi kalakaveri. Sekin tosin välillä epäilyttää, sillä sintin sydänääniä ei ole vielä kuultu tai mahaa ultrattu. Ainoana todisteena raskaudestani ovat raskaustesti ja uudet, vieraat tuntemukset. Raskaustestikään ei enää toimi vakuuttavana todisteena, sillä YES-sana on haalistunut jo pois ensimmäisen viikon jälkeen pattereiden loputtua. Mutta raskausoireet ovat yhä onneksi tallella.
Tuntuu, että tällä viikolla raskaus on koetellut hieman odotettua enemmän. Mutta onko raskaana olevan lupa valittaa? Tiedän, että oli onni tulla raskaaksi ilman hoitoja tai vuosien tuskaa. Koenkin jo nyt huonoa omatuntoa siitä, että valitan väsymystä ja totaalista uupumusta. Mahan kasvaessa alavatsassa on outoja tunteita, jotka herättävät kysymyksiä. Ilmavaivojen takia toimistopäivän jälkeen liikkuminen tuntuu mahassa olevan kaasupallon takia hieman tuskalliselta. Hormonit laittavat kehon sekaisin ja kainaloon ilmestyy kivulias kyhmy. Teini-iän finnit pärähtävät yhtäkkiä takaisin loistoonsa. Valitan myös sitä, että olen ollut jo viikon sairaslomalla iskiaskivun takia. Kuka olisikaan arvannut, että selkäkipu voi kaataa odottajan jo näin varhaisessa vaiheessa sängyn pohjalle?! Luulin, että selkäkivut tulevat vasta, kun etureppu näkyy. Tänään sain vielä kuulla saaneeni virstatieinfektion. Voiko se vaikuttaa sintin hyvinvointiin jotenkin? Olenko pitänyt itsestäni liian huonosti huolta? Kestääkö terveyteni läpi koko raskauden?
Tuntuu oudolta, että minä töihin orientoitunut ihminen makaankin yhtäkkiä kotona. Tuore aviomieheni, jota myös kalakaveriksi kutsutaan, joutuu valitusteni kohteeksi. Korvissa soi neuvolatädin neuvo "Kaikki, mitä sinä tunnet, tuntee myös sikiö". Rivien välistä kuulen neuvon "Ole onnellinen, naura enemmän, niin sikiö voi paremmin".
Olen normaalisti varma ja suurpiirteinen ihminen. Mutta yhtäkkiä tämä uusi tilanne, herättää minussa epävarmuutta ja ylitarkkuutta. Uskallanko vielä kiintyä sinttiin, vai ovatko vaivat merkkejä jostain ikävästä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)