Elämäni ensimmäinen yö sairaalassa on nyt takana. Jouduin taas tekemään tuttavuutta portatiivin ja cycotec-tablettien kanssa outojen mahakipujen takia.
Sunnuntai-iltana kuntosalilla ilmestyivät ensimmäiset mahakivun oireet. Tyydyin lopulta kannustamaan siippaani treenisalilla. Itse jätin suosiolla treenit välistä. Maanantaina tunnollisena työntekijänä raahauduin takaisin töihin. Nyt jälkikäteen voi todeta, että olisi ollut fiksua jäädä suosiolla kotiin. Mutta poden jo nyt huonoa omaatuntoa siitä, että olen raskauden/keskenmenon takia ollut viimeisen kuukauden aikana yhteensä 10 päivää sairaslomalla. Tuntuu ikävältä kuormittaa omaa tiimiä, varsinkin kiireen keskellä.
Työpäivä meni kaiken kaikkiaan varsin kiduttomasti, sillä monen sairaspäivän tauon jälkeen tehtäväsuman purku piti minut erittäin kiireisenä. Lievät mahakivutkin unohtuivat töitä paiskiessa. Töistä päästyäni jouduin kuitenkin osan työmatkaa kävelemään kotia, mikä aiheutti taas mahakipujen vahvistumisen. Tässä vaiheessa sitä ei uskalla ottaa turhia riskejä tai vähätellä omia tuntemuksia. Toisaalta kaikki on niin uutta, että itsellä on vaikea arvioida, mikä on normaalia. Päädyimmekin suosiolla menemään päivystykseen, kun mahakivut eivät illan aikana laantuneet levosta huolimatta.
Onneksi sairaalareissu jäi lopulta lyhyeksi. Pääsimme päivystyksen kautta sisälle hieman ennen puolta yötä. Ulos pääsin heti seuraavana aamuna lääkärin aamukierron jälkeen. Valitettavasti sairaalassa oli sen verran täyttä, ettei siippa voinut jäädä sinne yöksi. Ollaan sen verran tiivis duo, ettei kumpikaan oikein saanut erillään nukuttua. Itselläni myös jännitti vieras yöpaikka. Käteen yllättäen laitettu kanyyli (first time ever) ja helottavat valot heikensivät unenlaatua (niiden 3-4 tunnin aikana, kun sain hieman ummistettua silmiä). Lisäksi lupauksista huolimatta sain jo ensimmäisen tunnin aikana raskaana olevan huonekaverin. Ahdisti hieman. Ei se, että huonetoveri oli raskaana, vaan se, että herkässä ja vieraassa tilanteessa joutuu jakamaan pakosta kokemuksensa jonkun täysin tuntemattoman ihmisen läsnä ollessa.
Kalakaveri pääsi onneksi tuekseni, kun "nakki" (naisten akuuttikeskus) aukesi aamulla vieraille. Huonetoverini nukkui, joten päädyimme keittiöön jakamaan tuntemuksia yöstä. Pitkään ei keittiössä onneksi tarvinnut kökkiä, sillä erikoistuva lääkäri tutki minut onneksi heti. Ihan varma hän ei ollut, mitä ultrassa näkyi. Mutta onneksi kokeneempi lääkäri vahvisti, ettei kaavinta tässä tapauksessa ole tarpeen. Tuntui hyvältä kuulla sama näkemys kahdelta lääkäriltä. Ja tapasimme aamulla meitä perjantaina hoitaneen iki-ihanan kätilön. Mieltä lämmitti nähdä "tuttu" empaattinen kätilö, joka tuntui aidosti olevan pahoillaan jälleen näkemisestämme. Häntä harmitti, ettei kaikki raskausmateriaali ollutkaan ilmeisesti tullut ulos perjantaina.
Draaman kaari jäi onneksemme tässä tarinassa lopulta varsin mitättömäksi. Perjantaina pelkäsin suuresti sitä, että olisin saattanut joutua jäämään yöksi sairaalaan. Lopulta pelko osoittautui turhaksi. Vähäisistä yöunista ja huonetoverista huolimatta suoriuduin yllättävästä sairaalayöstä kiitettävästi. Kai sitä tässä matkan varrella hieman karaistuu. Ja toisaalta tuntui lohduttavalta olla lähellä asiansa osaavaa hoitohenkilökuntaa. Pakko tosin sanoa, että tällä reissulla vanhempi yöhoitaja ei pystynyt sitä samaa sympatiaa ja loistavaa hoitoa tarjoamaan kuin kätilömme perjantaina. Mutta ehkä yön pikkutunneilla kuka tahansa meistä voi sortua nopeaan suorittamiseen perusteellisen, lämpimän hoidon sijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti