Tämä viikko on muuttanut kaiken.. Pahin painajainen on toteutunut. Ensiraskaus on virallisesti ohi. Aloitimme viikon ensimmäisellä ultralla - toiveella nähdä sintti ensimmäistä kertaa. Mutta viikko päätettiin eilen kohdun lääkkeelliseen tyhjennykseen.
Lääkärit ovat tällä viikolla viljelleet erilaisia termejä, jotka ovat nyt takertuneet päähän... Mola, endometrioosi, raskausmateriaali, tuulimuna, portatiivi, keskeytynyt keskenmeno, ruskuaispussi.. Osa termistöstä on vieläkin hepreaa, sillä tahdon suojella itseäni. Netistä saatu tieto voi aiheuttaa vain turhia epäluuloja.
Yhtäkkiä odotus perheestä on muuttunut suruksi ja epävarmuudeksi. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että joskus valitin raskausoireista tai himoitsin aikaa, jolloin saisin taas ottaa yhden lasin punkkua pitkän työviikon päätteeksi. Kadun sitä, että avoimena pariskuntana kailutimme raskauden ilosanomaa ympäriinsä. Nyt joudun kohtaamaan kaikki tutut ja heidän utelunsa raskauden edistymisestä. Jos seuraava kerta tulee, niin pidämme kyllä asian pitkään meidän omana salaisuutena - ihan kaiken varalta.
Olen surullinen siitä, että keskeytynyt keskenmeno todettiin vasta nyt ekassa ultrassa viikolla 12. Ruskuaispussin koon mukaan keskenmeno on tapahtunut jo viikolla 7. Raskausoireet ovat kuitenkin jatkuneet korkean hormonipitoisuuden takia. Kohtu on jatkanut kasvuaan turhaa. Mitään vuotoja tai muita keskenmenon oireita en kokenut. Päinvastoin näimme raskausoireet positiivisina asioina, vahvistuksena raskaudesta.
Meille tuli yllätyksenä, että näin aikaisessakin keskenmenossa joutuu oikeasti "synnyttämään" ja kokemaan alkusynnytystä vastaavia kipuja. Tässä synnytyksessä ei tosin tarjolla ole palkintoa, vaan ainoastaan lisää kysymyksiä ja epävarmuutta. Koenko vielä joskus raskauden? Onko minussa tarpeeksi naista toteuttamaan yhteistä haavettamme?
Lääkkeellinen tyhjennys ja pelko
Maanantai meni yllättävän käänteen takia shokissa. Ensimmäiset kyyneleet valuivat heti potilassängyssä maatessa ja tyhjää pussia tuijottaessa. Sanomatta oli selvää, mikä tilanne oli. Ensimmäinen lääkäri heitti kuitenkin vielä ilmaan ikäviä epäilyksiä, mikä nyt näin jälkikäteen harmittaa suuresti. Onneksi keskiviikkona tapasimme erikoislääkärin, joka pystyi valamaan uskoa surun keskellä. Häneltä saimme myös samalla ensimmäisen lääkkeen, joka vaikutti istukkaan. Keskiviikkona fyysinen olo oli normaali - keho ei vieläkään tajunnut, mitä on tapahtunut. Torstain ja perjantain välisenä supistukset antoivat kuitenkin jo pientä ensimakua.
Perjantai-aamuna siirryimme sovitusti osastolle koko päiväksi saadaksemme supistukset vahvemmin käyntiin. Jossain vaiheessa päivän aikana epätoivo nosti päätään. Jos lääkkeillä ei olisi saatu aikaan toivottua tulosta, edessä olisi elämäni ensimmäinen nukutus ja kaavinta ilman oman rakkaan tukea (sairaalassa ei sallita vieraita klo 21.00 jälkeen). Toinen erä lääkkeitä onneksi vauhditti "synnytystä" saaden kunnon supistukset käyntiin. Sen jälkeen kivut olivat yhtäkkiä pois ja sain pinnistettyä synnytysmateriaalin ulos. Kaavintaan ei siis onneksi (ainakaan vielä) jouduttu, sillä kaikki saatiin ulos (kop, kop). Nyt odotetaan siis, että jälkivuoto loppuu ja menkat alkavat. Sitten alkaa uusi yrittäminen, sillä pelolle en suostu antamaan valtaa.
Jos jotain hyvää hakee tästä kaikesta, niin onhan tämä tuonut meitä pariskuntana entistä tiiviimmäksi duoksi. Kalakaveri sanoikin hienosti, että rakkaus on nyt jopa syvempää kuin alttarilla seisoessa. Rakkaus on kantanut yli tämän viikon ja se kantaa vielä pitkälle. Tuntuu hyvältä nähdä, kuinka oma mies on ylpeä mun pinnistyksestä. Mies teki kaikkensa, jotta mun olo ois mahdollisimman siedettävä. Soitti jopa eri lääkäreihin, jotta saimme mahdollisimman nopeasti lääkäriajan.
Tämä kokemus ikävästä käänteestä huolimatta on vahvistanut suhteemme lisäksi myös vauvahaaveitamme. En tosin tiedä, onko se hyvä asia, jos tämä jäikin viimeiseksi raskaudeksi. Pitää kuitenkin takertua erikoislääkärin sanoihin: "Kohtusi on kaunis. En näe täällä ensimmäisen lääkärin epäilemiä oireita molasta (rypäleraskaus)." Lääkäri lupasi myös, että seuraavan kerran (kop, kop) pääsen heti ar-ultraan (noin 7. raskausviikon aikoihin). Nyt siis kaikki sormet ristiin, että me vielä onnistumme. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti